Tapio Perttuli
Lännen Kiekon synty
Säkylän Urheilijoissa pelattiin jääkiekkoa jo 1960- luvulla. Mutta jostain syistä, joita ei tunneta, harrastus loppui vähäksi aikaa.
”Kun minä tulin vuonna 1970 nuorena junnuna mukaan jääkiekon pariin, oli Säkylässä jonkinmoisen miesjääkiekkojoukkueen perintönä muutama kulunut pelipaita”, ryhtyy Tapio Perttuli muistelemaan lähes koko elämänsä ajan harrastuksiinsa kuulunutta aikaa jääkiekon parissa.
”Kaikki alkoi Säkylän Urheilijoiden jääkiekkojaostossa, missä alkuaikana junnujoukkueita vetivät ja valmensivat Pekka Virtanen, jaoston ensimmäisenä johtajana vuodesta 1972 sekä Matti Mattila ja Raimo Salo. Kun Säkylän kunta järjesti puulaakipelejä, joihin kerättiin joukkueet Luvalahdelta, Lännen tehtailta, keskustasta ja Huovinrinteeltä, Porin Prikaatista, oli pohja seuraavalle tasolle noususta luotu. Me junnut tutustuimme tällä tavalla toisiimme. Muulla tavalla tutustumista ei olisi tapahtunut. Ja kun meille pelaaville junnuille kertyi ikää, halusimme jatkaa pelaamista miestenkin sarjassa ja perustimme vuonna 1978 joukkueen nimeltään ”Lännen Kiekko”.
Nimivalinta johtui ensinnäkin siitä, että toiminta keskittyi Lännen Tehtaiden ylläpitämän jääkiekkokaukalon ympärille ja toiseksi siitä, että alkuvaiheessa valtaosa toimijoista oli jollain tavalla kytköksissä Lännen Tehtaaseen. Kun tavoitteena oli ilmoittautua Jääkiekkoliiton sarjaan eikä osa meistä halunnut esiintyä siellä Säkylän Urheilijoiden nimellä, asiassa syntyi kompromissi niin, että Lännen Kiekon emoseura on Säkylän Urheilijat Ry, missä se toimii jääkiekkojaostona.”
Lännen Kiekon ensimmäisen miesten joukkueen jäsenet tulivat Säkylästä, Köyliöstä, Kiukaisista ja Eurasta. Näin luotiin huomaamatta alusta alkaen laaja rekrytointialue myös junnujoukkueiden määrän kasvulle. Vetäjävalmentajina toimivat aluksi Seppo Marvala, Jussi Reiman, Pekka Helminen, Markku Paavola ja joukkueen johtajana Tapio Perttuli.
”Yksi vuosi harjoiteltiin Lännen Kiekon nimellä ja sitten ilmoittauduttiin Jääkiekkoliiton luonnonjääsarjaan” Tapio kertoo ja jatkaa: ”Harrastuksen vaatima raha kaivettiin aluksi kaikki omasta pussista. Muistettava on kuitenkin, että Lännen Tehtaat mahdollisti koko harrastuksen antamalla korvauksetta käyttöömme jääkiekkokaukalon. Kehittelimme itse varojenhankintakeinoja, keräsimme kausijulkaisuumme mainoksia, pääseura auttoi meitä rahallisesti ymmärtäen, että kyse oli nuorten liikuttamisesta ja Lännen Tehtaat tuki erikoisprojektejamme mm. peliasuhankinnoissa.
Mieluisa pelipaikk
a
Lännen Kiekon, LäKi:n, kaikki joukkueet pelasivat liki 20 vuotta ns. luonnonjääsarjoissa, taivasalla säiden armoilla. Tästä johtuen pelikentän kunnostukset vesikelillä, räntäsateessa tai kovalla pakkasella vaativat paljon työtä ja positiivista suhtautumista muuttuviin olosuhteisiin.
Mutta – kertoo Tapio: ”Onneksi jo halleissa pelaavat vierasjoukkueet ymmärsivät tilanteemme ja joustivat. Saimme esimerkiksi sovittua, että Säkylässä ei pelata lainkaan sarjaotteluita syksyisin lämpimien säiden vuoksi vaan Lännen kiekon kaikki kotiottelut pelattiin vuoden alussa tammi – maaliskuulla. Vierasjoukkueet tulivat mielellään Lännen kentälle. Siellä oli riehakkaita osallistuvia katselijoita, parhaimmillaan 300 henkeä, tunnelma oli aivan erilainen kuin heidän omissa hallimatseissaan. Niissä paikalla olivat vain huoltajat ja jokunen pelaajien omainen, n. 40 – 50 katsojaa, hekin aivan hiljaisina. Säkylä oli kiekkopiireissä kuuluisa pelipaikka juuri suurten ja innokkaiden katsojamääriensä vuoksi.
Paha mieli
Lännen Kiekon miesjoukkueen menestymisen myötä haluttiin aina vain enemmän. Vielä luonnonjääsarjassa pelattaessa haaveiltiin noususta aina ykkösdivariin asti. Tarkoituksena oli koota lähialueiden seuroista huippumiehiä LäKi:oon ja joidenkin pelaajien kanssa asiasta oli jo keskusteltu. Suunnitelmissa oli myös hankkia taitavia venäläisiä pelaajia seuran riveihin. Myös tästä mahdollisuudesta neuvoteltiin tosissaan Lännen Konepajan kanssa. Konepaja olisi palkannut kaksi – kolme taitavaa pelaajaa työharjoitteluun, tarjonnut heille asunnon ja antanut mahdollisuuden jääkiekon peluuseen LäKi:n riveissä. Heidän avullaan olisivat sarjanousut varmaankin toteutuneet kahden - kolmen pelikauden aikana. Suunnitelmien vakavuusastetta kuvaa se, miten miesten joukkue siirtyi hallisarjaan ja valitsi kotihallikseen Vermuntilan jäähallin.
”Onneksi tulimme järkiimme!” puhaltaa Tapio ääneen. ”Ylemmissä sarjoissa pysyminen olisi vaatinut kohtuuttomia ponnisteluja. Varmuutta siitä, että venäläispelaajat olisivat voineet jatkaa useita vuosia riveissämme, ei ollut, eikä seuran oma juniorityö pienellä rekrytointialueella olisi missään nimessä tuottanut riittävästi tarvittavia korkean tason pelaajia. Pelaajia olisi pitänyt ostaa. Ja eihän meillä ollut silloin Säkylässä vielä jäähalliakaan. Nyt jälkeenpäin ajateltuna olen tyytyväinen, ettei suunnitelmaa lähdetty sittenkään toteuttamaan. Hommasta olisi jäänyt vain paha mieli ja todennäköisesti taloudelliset tappiot.”
Jääkiekon loppu Säkylässä
Tapio Perttulin jääkiekkoharrastus alkoi nuorena teinipoikana pelaajana Säkylän Urheilijoissa, sitten Lännen Kiekon miesten joukkueessa pelaavana joukkueenjohtajana ja monipuolisena järjestelijänä. Säkylän Urheilijoiden johtokunnan jäsenenä hän vaikutti 1980- luvun alkupuolella ja oli yksi niistä kolmesta kansalaisaloitteen tekijästä, joiden aloitteen pohjalta perustettiin 18.5.1991 jäähallitoimikunta selvittämään jo pitkään keskusteluissa esillä ollutta mahdollisuutta rakentaa jäähalli Säkylään. Toimikunnan jäsenenä hän kartoitti alustavasti minkälainen tekojäärata tai riisuttu jäähalli Säkylään sopisi ja mitkä olisivat hankkeen ”noin” kustannukset. Hän oli puuhamiehenä myös silloin, kun Säkylään perustettiin 1990- luvulla ensimmäinen veteraanikiekkoseura West Hockey, jonka aktiivisena jäsenenä hän edelleen toimii.
Painokkaasti hän toteaa, että ”Ilman jäähallia jääkiekon peluu olisi Säkylässä loppunut ennen vuotta 2000. Nykyisenlaisissa talviolosuhteissa Lännen kentällä ei olisi pystytty pelaamaan ja junnujen kuskaaminen yömyöhään Laitilan, Rauman, Uudenkaupungin jne. halleihin olisi ollut epäinhimillistä.”
Kun lopuksi kysyin Tapiolta, onko hänelle jäänyt jokin mieleen painunut tapahtuma junnukiekon ajoilta, niin hetken mietinnän jälkeen nousee hymy huulille ja hän kertoo tapauksen valmentajan ja nuorten poikien vanhempien välisestä ikuisesta näkemyserosta. ”Erään junnujoukkueen pelin jälkeen yhden pojan isä koputteli valmentajan olkapäätä ja totesi, ei niinkään ystävälliseen sävyyn, että poikani pelaaminen jäi sitten vähän pieneksi. Valmentaja vastasi siihen ärsytettynä, että ei tämä mitään s-n kansanhiihtoa ole, poikia peluutetaan sarjaotteluissa taitojen ja tarpeen mukaan.”
