Urho Nurmi
Neljännesvuosisata talkootyötä
Liki kolme vuosikymmentä aktiivisena ”läkiläisenä” tunnettu Urho Nurmi aloitti jääkiekon talkoolaistyöt Säkylän Urheilijoissa 1970 ja -80 lukujen taitteessa 35 vuotiaana, kun hänen poikansa Sami ryhtyi pelaamaan jääkiekkoa. Urholla itsellään ei ole minkäänlaista jääkiekkoilijataustaa, mitä hän nyt hiukan on kiekkoa sohinut Lännen Tehtaiden työpaikkajoukkueessa ja mukulana Honkalan kentällä, kuten hän itse toteaa.
Kuten lähes kaikki urheilun järjestely- ja talkootöihin tulevat henkilöt ei Urhokaan saanut erikseen järjestettyä koulutusta kuin nimeksi. Käytännön tekeminen opetti toiminnan säännöt. Hän teki monipuolisesti kaikkea, mikä mahdollisti jääkiekkoharjoitusten ja pelien järjestämisen. ”Ensimmäiset tehtäväni taisivat olla lumen kolaamista kentältä, sitten jäähyaition valvojana, pelin kellomiehenä, joukkueen huoltomiehenä ja monet muut tehtävät” muistelee Urho. Parhaimmillaan hän vietti neljä – viisikin iltaa viikossa kaukalon vierellä erilaisissa tehtävissä.
Tuki jääkiekolle - Säkylän Urheilijoille.
Urho Nurmi kuului myös työpaikkansa urheilutoimikuntaan ja kertoo, että ”Lännen Tehtaat oli erinomainen työnantaja siinä mielessä, että se tuki, ylintä johtoa myöten, henkilöstönsä urheiluharrastuksia. Erityisesti tukea sai jääkiekko. Tehdas rakensi jääradan ja kun se asemakaavamuutoksen myötä jouduttiin purkamaan, rakennettiin jääkiekkorata toiseen paikkaan. Jopa niin suurena, että kaukaloa kiersi muutaman metrin levyinen jäärata luistelijoita varten.”
Kun jääkiekon harrastaminen tehtaan kentällä alkoi, tehtaan työntekijät vastasivat myös jään kunnostuksesta työajallaan. Aluksi heitä oli kaksi miestä, jotka jäädyttivät kentän ja huolsivat sitä sitten pienen, Ilo-moottorilla varustetun puutarhatraktorin avulla. ”Mutta kello 16.00 jälkeen kaikki jäänhoito oli Säkylän Urheilijoiden talkoolaisten työnä” toteaa Urho ja jatkaa: ”Sitten tehdas järjesti jäänhoitoon traktorivetoisen jäänhoitokoneen ja Pertti Vigrenin työn tekijäksi. Taas meidän talkoolaisten työt helpottuivat, kun Pertti Vigren höyläsi jäätä myös sarjaottelujen pelitauoilla. Erityisen suuriarvoista oli se, kun Vigren kävi huoltamassa jään myös lauantai- ja sunnuntaiaamuisin.
Mutta kyllä meille talkoolaisille jäi töitä aivan riittävästi. Pahimpina lumipyrypäivinä, kun sarjaottelua pelattiin, olisi pitänyt olla vaihtoalusvaatteet mukana. Niin hikistä hommaa lumen kolaaminen oli. Vesisateella me taas lapioimme vettä jäältä saavikaupalla, jotta pelit saatiin pelatuksi.”
Työpaikan henki
Urhon kokemuksen mukaan Lännen Tehtaiden työntekijöiden keskuudessa vallitsi mitä positiivisin suhtautuminen jääkiekkoon. Kokemuksiensa tueksi hän luettelee joukon henkilöitä, jotka tämän hengen loivat: ”Esimiehistä Lännen Tehtaiden johtaja, ”patruuna”, Pentti Perttuli ilman muuta, Lännen konepajan insinööri Pekka Virtanen ja teknikko Jukka Virtanen, tuotantopäällikkö Orvo Aarnio, Jarkko Tuominen ja Annikki Pihlava olivat keskeisiä. Työkavereina minulla oli sellaisia miehiä kuin Markku Paavola, Markku Koski, Reimanin veljekset Jussi, Kari ja Timo, Timo Ruohola, Aimo Saarinen ja Raimo Salo, jotka pelasivat itse tai toimivat valmentajina ja vaikuttajina Lännen Kiekon/ Säkylän Urheilijoiden joukkueissa. Tapio Perttulilla oli tietysti merkittävä rooli jääkiekon parissa.”
Luistimien teroituspalvelukin oli Urho Nurmen mukaan järjestetty. Alkuaikoina luistimia teroitti ”pläkkäri”, peltiseppä Martti Meriläinen pelkällä smirkelillä, kun hänelle vain luistimet vei. Myöhemmin toiminta kasvoi ammattimaisemmaksi. Kerran viikossa kaikki teroitusta kaipaavat luistimet koottiin yhteen isoon puulaatikkoon konepajan ovelle, mistä ne noudettiin teroittajalle ja teroitetut luistimet voi noutaa seuraavana aamuna. Jääkiekko- ja taitoluistimet teroitettiin samalla tavalla. Ei konepajalla ollut nykyaikaisia luistinten teroituslaitteita.
Siirto Porin Ässiin
Säkylän Urheilijoiden jääkiekkojaosto otti nimekseen ”Lännen Kiekko”, millä nimellä se yhä pelaa Jääkiekkoliiton sarjoissa. Kun nuorten läkiläismiesten pelitaito kasvoi, kiinnostuivat liigaseuratkin Lännen Kiekon kasvateista, sen junnuista, 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Yksi kiinnostuksen kohde oli Urho Nurmen poika Sami Nurmi.
”Sami kehittyi mukavasti taidoissaan” kertoo Urho Nurmi ja jatkaa: ”Porin Ässät kiinnostui hänestä ja värväsi siirtoon halukkaan Samin vanhempien C-junioreiden joukkueeseensa maalivahdiksi. Samanaikaisesti Sami aloitti Porissa opintonsa tuohon aikaan vastaperustetussa jääkiekkopainotteisessa Kuninkaanhaan urheilulukiossa yhdessä toisen säkyläläiskiekkoilijan Sami Mäkisen kanssa. Poikani unelmat eivät sitten aivan toteutuneet. Hän pelasi vielä Ässien B-junioreissa ja oli varamaalivahtina liigajoukkueessa ja siirtyi sieltä Naantaliin VG-62 riveihin. Samin polvet eivät valitettavasti kestäneet ankaran kovaa maalivahdin harjoitus- ja pelirääkkiä. Jääkiekko jäi vain mukavaksi harrasteeksi.”
Käsittämättömän kiihkeää
Mieliinpainuvimman ottelunsa Urho koki Rauman jäähallissa 1990-luvun lopulla. Näin hän kertoo: ”LäKi:n edustusjoukkueella oli vauhti päällä heti Säkylän jäähallin valmistuttua vuonna 1997. Tähän asti nelossarjassa pelannut joukkue pääsi kolmossarjan nuosukarsintaotteluihin ja pelasi Raumalla uuskaupunkilaisia vastaan. LäKi johti ottelua kolmannen erän alussa jo monella maalilla kun alkoi tapahtua.
Tuomari oli uuskaupunkilaisten mielestä tehnyt jonkin virheen ja pelaajat kävivät kuumana ensin tuomarin kimppuun sättien ja tönien. Sitten he kävivät läkiläisten jäähyaition hoitajan Martti Meriläisen kimppuun huutaen, tönien ja räkien. Meriläisen nahkapusero valui pelaajien räkää ja hän oli todella hätää kärsimässä kiroilevien, naamojaan irveeseen vetäneiden, suureen ääneen huutavien pelaajien keskellä. Itse toimin uuskaupunkilaisten jäähyaitiossa, missä oli aivan rauhallista. Sitten halliin ilmestyi kaksi poliisia. Joku oli heidät halliin hälyttänyt.
Poliisien avulla tilanne rauhoitettiin ja tuomari lopetti ottelun. Onneksi vakavia loukkaantumisia ei sattunut. Jääkiekkoliitto rankaisi myöhemmin uuskaupunkilaisten joukkueenjohtajaa ja toimitsijoita monen kuukauden toimitsijakiellolla.
Ottelu oli jo pelitapahtumiltaan kiihkeätunnelmainen, mutta sen loppunäytös oli sellainen, etten vastaavaa ole koskaan kokenut. Seuran edustusjoukkue saavutti kuitenkin tavoitteensa – se nousi seuraavaksi kaudeksi kolmossarjaan ja haaveilemaan sieltä nousua kakkossarjaan.”
